TULE AVUKSI! -PODCASTIT

Tuki- ja liikuntaelinliitto Tule ry:n podcast-sarja terveydenhoitoalan ammattilaisille.

Tuki- ja liikuntaelinongelmat kuormittavat ihmisten arkea ja terveydenhuoltoa – ja tulevaisuudessa, väestön ikääntyessä, yhä useampia. Miten terveydenhoitoalan ammattilaiset voivat tukea asiakkaitaan entistä paremmin? Miten motivoida terveellisempiin elintapoihin tai auttaa apuvälineen käyttämisessä? Tule ry:n tuottamassa podcast-sarjassa käsitellään auttamiseen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä ja pohditaan vastauksia yhdessä alan asiantuntijoiden kanssa. Tule avuksi! -podcast auttaa sinua auttamaan paremmin.

Podcastin ensimmäinen osa ilmestyi helmikuussa ja kevään aikana niitä julkaistaan kuusi, ole kuulolla!

Mikä auttaa ammattilaisen turhautumiseen, kun ohjeet eivät mene perille? Miksi ei riitä, että kerrotaan ihmisille, että nyt on tärkeää tehdä niin tai näin? Mitkä asiat vaikuttavat motivaatioon? Aiheesta keskustelemassa psykologian tohtori, terveyden edistämisen dosentti ja Itä-Suomen yliopiston tutkimusjohtaja Pilvikki Absetz sekä Marja Kinnunen, sosiaalipsykologi ja Tule Ry:n toiminnanjohtaja. Keskustelua vetää toimittaja Heidi Kalmari.

Tekstitys, osa 1. aukeaa klikkamalla
Miten motivoida asiakasta elintapojen muutokseen? (Tekstitys pdf-tiedostona)

Uusi Tule avuksi! -podcast auttaa terveydenhoitoalan ammattilaisia auttamaan paremmin. Tule ry:n podcast-sarjassa käsitellään yhdessä asiantuntijoiden kanssa potilaiden auttamiseen ja tukemiseen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Ensimmäisen jakson aiheena on motivaatio – ja se, miten sillä voidaan vaikuttaa ihmisten elintapoihin.

Ajatellaanpa ideaalia tilannetta: Jos kaikki eläisivät terveellisesti, söisivät suositusten mukaan eivätkä tupakoisi tai käyttäisi liikaa alkoholia, liikkuisivat ja nukkuisivat riittävästi ja tekisivät täsmällisesti kaikki fysioterapeutin antamat ohjeet…
Näin ei kuitenkaan asiat usein ole. Miten siis kannustaa ja motivoida ihmisiä oikeasti muuttamaan elintapojaan terveellisemmiksi? Tule avuksi -podcastissa aiheesta keskustelevat psykologian tohtori, terveyden edistämisen dosentti ja Itä-Suomen yliopiston tutkimusjohtaja Pilvikki Absetz sekä Marja Kinnunen, valtiotieteiden tohtori sosiaalipsykologian alalta ja Tule ry:n toiminnanjohtaja.
Marja Kinnuselle kysymys elintapojen merkityksestä ja toisaalta niihin vaikuttamisesta on hyvin tuttu.
“Elintavoilla on tuki- ja liikuntaelinongelmien hoidossa suuri merkitys. Hyvillä elintavoilla voidaan joskus jopa ennaltaehkäistä, mutta usein ainakin helpottaa oireita ja vaikkapa myös toipumista. On vaikea keksiä edes sellaista tuki- ja liikuntaelimiin liittyvää ongelmaa, johon liike ei olisi lääke”, Kinnunen sanoo.
Elintavoilla olisi merkitystä myös ongelmien ja sairauksien ennaltaehkäisyssä.
“Joka viides suomalaisnainen saa polveensa tekonivelen, ja toisaalta tiedetään, että joka neljäs polvikipu jäisi alkamatta, jos ei olisi ylipainoa. Samoin selkäkipu on työikäisten yleisimpiä sairauslomien syitä, ja ylipaino selittää myös selkäkipua. Kansanterveyden mittakaavassa elintavoilla on siis valtava merkitys, ja totta kai myös yksilön kannalta, vaikka monella polvi olisi kipeytynyt ilman ylipainoakin.”
Motivaation lisäksi kyse on taidoista ja mahdollisuuksista
Ohjeita hyvistä elintavoista jaetaan kuitenkin jatkuvasti. Tiedosta ei ole siis puutetta.
“Siksi olisi tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten tietoa annetaan ja elintavoista puhutaan. Silloin siihen käytetty aikakin olisi huomattavasti hyödyllisempää”, Marja Kinnunen sanoo.
Käyttäytymisen muutosta, motivointia ja elintapaohjausta tutkinut Pilvikki Absetz sanoo, että sekä terveydenhuollon ammattilaiset että ihmiset ajattelevat usein, että elintapojen muuttamisessa on kyse lähinnä riittävästä motivaatiosta. Monet muutkin asiat kuitenkin vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen.
“Erityisesti haluan korostaa taitoja ja tilaisuuksia sekä mahdollisuuksia, joita ympäristö tarjoaa. Näiden suhteen meillä ei valitettavasti ole mennyt tasan onnen lahjat, vaan joillakin ihmisillä on enemmän taitoja ja mahdollisuuksia terveelliseen elämään kuin toisilla.”
Tiivistetysti voidaan sanoa, että mitä paremmin ympäristö tukee muutosta sitä vähemmän tarvitaan motivaatiota.
Ammattilainen, pysähdy kuuntelemaan
Asiakkaan ja ammattilaisen välisellä suhteella on suuri merkitys siihen, miten asiakas suhtautuu muutokseen. Marja Kinnunen sanoo, että jos ammattilaisesta tuntuu, ettei ihminen ota tietoa vastaa, on aika pysähtyä.

“Siinä tilanteessa on tärkeää miettiä, onko kyse siitä, ettei asiakas ole ymmärtänyt asiaa vai siitä, että tilanne onkin liian pelottava. Monet voivat kokea, että muutos on liian vaativa ja heistä tuntuu, etteivät he pysty tekemään mitään. Silloin on tärkeää kysyä, mitä he itse ajattelevat asiasta”, Kinnunen sanoo.

Ammattilainen voi lähteä myös tarkistamaan, millaiset asiat vaikuttavat taustalla. Millainen on asiakkaan nykyhetki ja millaiset arvot hänellä on? Mikä olisi asiakkaalle tärkeää?
Pilvikki Absetzin mukaan asiakasta kannattaa lähteä tukemaan asioissa, joita hän jo tekee. Kysellä, millaisia terveellisiä elintapoja hän nyt noudattaa ja miettiä yhdessä, miten niitä voisi laajentaa.
“Jos asiakkaalla on tapana ottaa kauhallinen salaattia työpaikan ruokalassa, häntä voisi kannustaa ottaa jatkossa kaksi kauhallista. Tuttu neuvo on myös, että bussilla kulkiessa voisi jäädäkin jatkossa pysäkkiä tai kahta aiemmin pois ja lisätä sen myötä kävelyä. Olemassa olevista tottumuksista voisi tehdä siis isompia.”
Miten kauan uutta tottumusta olisi tarpeen jaksaa harjoitella ja työstää? Absetzin mukaan tätä on tutkittu paljon. Yleisesti ajatellaan, että uuden tavan muodostuminen kestää noin kymmenen viikkoa, mutta käytännössä se vaihtelee sen mukaan, miten helppo asia on kyseessä ja kuinka usein tapaa toistetaan.
Huomaa hyvä ja ymmärrä huoli
Motivaationappia ei kannata etsiä, eikä tavoitteita välttämättä asettaa. Pilvikki Absetzin ja Marja Kinnusen mukaan ammattilainen kannustaa asiakasta parhaiten kuuntelemalla ja kohtaamalla.
“Ammattilainen ei löydä sellaista motivaationappia, jota hän voisi painaa. Sen sijaan kannattaa pysähtyä kohtaamaan ja kuuntelemaan. Etsiä tietoisesti niitä hyviä asioita, joita asiakas jo tekee. Kun hyvä huomataan, ihmisen pystyvyyden tunne kasvaa. Tämän myötä syntyy myös luottamusta asiakkaan ja ammattilaisen välille”, Absetz sanoo. Positiivinen palaute sekä hyvän lisääminen ovat siis paljon parempia tapoja auttaa kuin vikalähtöinen lähestyminen ja huonon poisottaminen. Yhtä lailla tärkeää on myös ymmärtää asiakkaan huolestuneisuus.
“Jos ihmisellä on huoli, ammattilaisen pitää ottaa se vastaan. Voi sanoa, että ymmärrän, että tämä huolestuttaa sen sijaan, että tokaisee, ettei tässä ole mitään huolta. Pelon kuunteleminen ja sen hyväksyminen ovat asiakkaan kannalta todella tärkeää”, Marja Kinnunen sanoo.
Myös terveydenhoitoalan ammattilaisen kannalta on itse asiassa hyvinkin armollista se, että auttamisessa on tutkitusti toimivampaa ja tehokkaampaa keskittyä hyvään. “Tavoitteiden kannalta on paljon toimivampaa lähteä tukemaan jotain pientä muutosta ja asiakkaan jo olemassa olevia taitoja.”
Ota avuksi Helpompi tapa -kortit!
Tule Ry on toteuttanut yhteistyössä Pilvikki Absetzin kanssa Helpompi tapa -kortit – työvälinesarjan elintapamuutokseen. Korttien avulla voit auttaa asiakasta kohti pysyviä elintapamuutoksia.
Helpompi tapa -kortit löytyvät täältä

 

Joskus elämässä tulee tilanteita tai vaiheita, jolloin kävelykeppi, rollaattori tai pyörätuoli olisivat suureksi avuksi. Monia apuväline kuitenkin jännittää ja jopa kauhistuttaa. Miten ammattilaiset voivat auttaa apuvälineen käyttöönotossa ja kannustaa sen käyttämiseen? Podcastin vieraina TuleApu-hankkeen hankevastaava ja fysioterapeutti Maarit Honkasola Invalidiliitosta sekä pitkän linjan apuvälineiden käyttäjä ja apuvälinekummi Eeva Pitkänen. Keskustelua vetää toimittaja Heidi Kalmari.

Tekstitys, osa 2. aukeaa klikkamalla
Auta asiakasta pääsemään apuvälinekammosta (Tekstitys pdf-tiedostona)

Tule avuksi! -podcasteissa käsitellään asiantuntijoiden kanssa potilaiden auttamiseen ja tukemiseen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Toisen jakson aiheena ovat apuvälineet –  ja se, miten ammattilaiset voivat tukea niiden käytössä ja käyttöönotossa.

Joskus elämässä tulee tilanteita tai vaiheita, jolloin kävelykeppi, rollaattori, pyörätuoli tai sähköpyörätuoli voisivat olla suureksi avuksi ja tueksi. Apuvälineiden avulla voidaan myös parantaa ja ylläpitää toimintakykyä.

Invalidiliitossa työskentelevä fysioterapeutti Maarit Honkasola on viimeiset kolme vuotta ollut tiiviisti tekemisissä apuvälineiden kanssa, kun hän toimi hankevastaavana TuleApu-hankkeessa. Tavoitteena on ollut kannustaa ja rohkaista ihmisiä liikkumisen apuvälineiden käyttöönotossa sekä ergonomisessa käytössä. Honkasola kertoo, että käyttäjiä on myös rohkaistu kodin ulkopuoliseen toimintaan. TuleApu-hankkeessa on lisäksi tuotettu monenlaisia materiaaleja, kuten apuvälinevideoita sekä opasvihkosia.

“Pilotoimme myös pääkaupunkiseudulla käynnistyneen apuvälinekummitoiminnan. Siinä kokeneet apuvälineiden käyttäjät ovat ohjanneet ja antaneet vinkkejä uusille käyttäjille. Tämä on ollut ihan uudenlaista vertaistukitoimintaa”, Honkasola kertoo.

Kummitoiminnassa on ollut mukana myös Eeva Pitkänen. Hänellä on vuosien kokemus eri apuvälineistä. Pitkänen on sairastanut lapsena polion, ja siitä johtuen jalat ovat käyneet heikoiksi, esimerkiksi hänen toinen nilkkansa on puudutettu. “Apuvälineet ovat minulle verraton apu, sillä en voisi muuten kävellä montakaan metriä. Tasapainoni on mennyt hirveän heikoksi”, Pitkänen kertoo.

Vuonna 2016 Pitkänen alkoi käyttää keppiä. Kun myöhemmin toiseen nilkkaan asennettiin tekonivel, oli tarvetta myös rollaattorille. Se on nykyisin päivittäisessä käytössä. Apuna toimivat myös pyörätuoli ja sähkömopo. Näillä Pitkänen pääsee liikkumaan pidempiä matkoja ja maastossa. “Ilman apuvälineitä elämäni olisi aika yksinkertaista ja surkeaa”, Pitkänen sanoo.

Väestön ikääntyessä myös apuvälineille on enemmän tarvetta

Suomessa on yli 70-vuotiaita jo yli 800 000. Väestö ikääntyy edelleen tulevina vuosina, ja sitä myöten myös toimintakyvyn rajoitukset yleistyvät. Väestöennusteen mukaan yli 80-vuotiaiden määrä kasvaa seuraavan 10 vuoden aikana noin 50 prosentilla. Tämä tarkoittaa väistämättä myös tuki- ja liikuntaelinten ongelmien lisääntymistä väestössä ja toimintakyvyn rajoitteiden kasvua.

Toimintakyvyn rajoittumista voisi kuitenkin ennaltaehkäistä apuvälineillä. Maarit Honkasola sanoo, että tärkeä viesti onkin, että apuväline on nimenomaan apuväline – mahdollistaja. “Apuväline on avuksi tilanteessa, jossa kaikki energia menee jo pelkästään liikkumiseen, eli jos vaikka täytyy keskittyä täysillä vain pystyssä pysymiseen. Toimintakyky on rajoittunut paljon myös silloin, jos ei jaksa liikkua oikeastaan muualla kuin omassa kodissa. Apuvälineen käyttämisen myötä voimia jää muihinkin askareisiin ja jopa fyysiseen harjoitteluun”, Honkasola toteaa.

Oikea aika ottaa apuväline käyttöön on myös silloin, kun oma läheinen tai ammattilainen sitä suosittelee. Eeva Pitkänen muistelee, että omat apuvälineet tulivat tarpeeseen ja käyttöön oikeaan aikaan.

“Voimani olivat niin vähissä jo silloin. Ajattelin, että apuvälineen avulla minun on helpompi olla. Leikkausten jälkeen tietenkin pyörätuolin käyttö oli aina välttämätöntä. Rollaattorista on myös tullut minulle jo niin suuri tuki ja turva, etten luopuisi siitä enää millään.”

Apuvälineiden käyttämiseen kaivataan enemmän ohjausta

Apuvälineen käyttöön ottaminen ei ole aina ihan yksinkertaista. Uuden välineen kanssa kulkemista pitää harjoitella, ja siihen tarvitaan ammattilaisten apua. Tässä on Suomessa kuitenkin parantamisen varaa, sillä 68 % apuvälineen käyttäjistä kokee, ettei ole saanut ohjausta välineen käyttöön.

Maarit Honkasola uskoo, että ammattilaiset kyllä tietävät, että käyttöön ottamiseen kuuluu opastus. Sellainen myös annetaan, mutta tilanne voi näyttäytyä asiakkaalle erilaisena. “Apuvälineen vastaanottaminen on jännittävä tilanne, ja sitä on voitu odottaa jo pitkään. Tilanteessa tulee myös kerralla todella paljon asiaa. Väkisinkin voi käydä niin, että asiakas lopulta unohtaa suuren osan.”

Honkasolan mukaan apuvälineiden käyttäjien kokemus puutteellisesta ohjauksesta on tärkeä ja ammattilaisten tulisi kunnioittaa sitä. Eeva Pitkänen muistelee, että myös hänen kokemuksensa opastuksesta olivat puutteellisia. “Ohjaus ja neuvominen ovat olleet aika minimaalista. Minä olen aika aktiivinen ja tiedonhaluinen ihminen, niin olen kyselemällä saanut selville, miten hommat hoituvat. Kaikki eivät kuitenkaan pysty tähän.”

Maarit Honkasola muistuttaa ammattilaisia siitä, että käyttöönotto on hyvin tärkeä vaihe. “Jos siitä puuttuu motivointi ja kannustaminen, saattaa apuväline jäädä lopulta nurkkaan. Ja käyttämätön apuväline on se kaikkein kallein apuväline.”

Jotta ammattilaiset saisivat opastustaan kehitettyä, Honkasola kannustaa esimerkiksi kokeilemaan apuvälineitä ihan itse. “Kannattaa lähteä omalla paikkakunnalla vaikkapa testaamaan, minne ja miten apuvälineellä oikeasti pääsee liikkumaan. Kokeilu avaa paljon sitä, miten apuväline toimii”, Honkasola vinkkaa.

Apuvälineen käytössä hyviä opastajia ovat myös vertaiset eli kokeneemmat apuvälineiden käyttäjät. Eeva Pitkänen on toiminut rollaattorikummina ja saanut paljon hyvää palautetta. “Monella on ollut vääriä luuloja siitä, miten rollaattori pitää säätää esimerkiksi korkeuden suhteen. Neuvon myös käsinojien ja jarrujen käytössä sekä miten se toimii istuimena. Itsekin käytän rollaattoria usein levähtämiseen. Käännän sen ympäri, istahdan ja odottelen, että voimia tulee taas lisää”, Pitkänen kertoo.

Honkasola neuvoo ammattilaisia ohjaamaan asiakkaita vertaistuen piiriin vaikkapa paikkakunnalla toimivan järjestön kautta. Jos sellaista ei löydy, voi omia asiakkaita ohjata myös tapaamaan toisiaan. Kummitoiminnasta on ollut hyviä kokemuksia: asiakkaiden liikkuminen ja osallistuminen on lisääntynyt. “Myös oma kokemus fyysisestä toimintakyvystä ja terveydestä on parantunut”, Honkasola sanoo.

Apuvälineiden käyttöönotossa olisi hyvä huomioida myös asiakkaan omaiset. Heillekin on hyötyä esimerkiksi taidoista, miten apuvälineen saa kasattua ja pakattua autoon mukaan.

Monia asiakkaita apuväline ahdistaa

Yksi apuvälineisiin liittyvä suuri haaste on niihin kohdistuvat asenteet. Monet ihmiset välttelevät apuvälineitä ja suhtautuvat niihin negatiivisesti. Tuttu lausahdus monille terveydenhoitoalan ammattilaisille on sekin, kun asiakas toteaa, että jos pyörätuoliin istuu, ei siitä enää nouse. Miksi apuvälineet ahdistavat ja jopa pelottavat niin monia?

“Voi, sen kun tietäisi! Olemme pohtineet, että ehkä apuvälineen ajatellaan muuttavan omaa identiteettiä. Erityisesti rollaattorin käyttöönotosta käydään eniten keskustelua. Pyörätuolia tarvittaessa ollaan ehkä jo sen verran heikommassa kunnossa, että sen käyttöön ottaminen on selkeämpää”, Maarit Honkasola Invalidiliitosta pohtii.

Monet asiakkaat miettivät myös muiden suhtautumista. Näin teki Eeva Pitkänenkin aluksi. “Mietin, miten kehtaan sitä rollaattoria käyttää. Että ajattelevatko ystävät, että olen jo niin huonossa kunnossa, etten muuten pääse eteenpäin. Nopeasti käänsin ajatukseni kuitenkin siihen, että mitäs se muille kuuluu. Minun elämääni se kuitenkin helpottaa.”

Honkasola sanoo, että parasta onkin miettiä, mitä itse ajattelisi muista apuvälineiden käyttäjistä – yleensä ei mitään kummempaa. Eeva Pitkänenkään ei ole alun jännityksestä huolimatta saanut lainkaan kielteisiä kommentteja, ennemmin kommentit ovat olleet vain positiivisia.

Lopuksi Maarit Honkasola kertoo vielä asiakkaasta, jonka sai lopulta suostuteltua ottamaan rollaattorin käyttöön. Sitä ennen toimintakyky oli heikentynyt niin paljon, että asiakas jaksoi kävellä mökkipihallaan enää lähimmälle kukkapenkilleen 30 metrin päähän.

“Kun hän oli ottanut rollaattorin käyttöön, soitti hän muutaman viikon päästä vähän häpeillen ja myönsi, miten hyödyllinen apuväline oli. Rollaattorin avulla hän teki jo melkein parin kilometrin kävelylenkkejä, kun pysähtyi välillä apuvälineen päälle istumaan ja juttelemaan matkalla tuttujen kanssa. Näin kuntokin koheni, eikä lopulta mökkipihalla tarvittu enää apuvälineitä lainkaan.”

Eeva Pitkäsellä on ollut samankaltainen kokemus. Apuvälineillä elinpiiri on laajentunut ja toimintakyky parantunut. “En enää antaisi rollaattoria pois. Muutenhan sitä olisi neljän seinän vanki!”

Vinkkejä ammattilaiselle:
Tule Ry:n HELPOMPI TAPA LIIKKUA -kortti antaa vinkkejä ja työkaluja siihen, miten voi motivoida ja kannustaa asiakasta apuvälineen käyttöönottoon. Helpompi tapa -kortit löytyvät täältä
Invalidiliiton sivuilta löytyy opastusvideoita ja tietoa apuvälineiden käytöstä ja käyttöönotosta. Ne löytyvät täältä.

 

Osteoporoosia sairastavat jäävät turhan usein vaille riittävää ohjausta. Vertaistuen ja toimivan itsehoidon avulla voitaisiin kuitenkin parantaa ratkaisevasti luuston haurastumisesta kärsivien toimintakykyä ja hyvinvointia. Tule avuksi! -podcastissa keskustellaan siitä, miten terveydenhoitoalan ammattilaiset voisivat olla paremmin osteoporoosipotilaiden tukena. Aiheesta keskustelemassa Luustoliiton suunnittelija Pauliina Tamminen ja osteoporoosia sairastava sekä vertaistukijana toimiva Tuula Rantala.

Tekstitys, osa 3. aukeaa klikkamalla

Älä jätä osteoporoosia sairastavaa yksin (Tekstitys pdf-tiedostona)

Osteoporoosi voi vaikuttaa ihmisen toimintakykyyn hyvinkin paljon, sairastunut saa siihen riittävästi ja oikeanlaista ohjausta. Tule avuksi! -podcastissa keskustellaan siitä, miten terveydenhoitoalan ammattilaiset voisivat olla paremmin osteoporoosipotilaiden tukena.

Osteoporoosi ei ole Suomessa harvinainen sairaus: sitä sairastaa arviolta jopa 300 000 –400 000 suomalaista. Vuosittain tapahtuu myös arviolta 30–40 000 luunmurtumaa, joissa osasyynä on luuston haurastuminen. Osteoporoottisen luunmurtuman saaneella on muuhun väestöön nähden 2–4-kertainen riski saada uusi murtuma.

“Näin voi käydä, jos osteoporoosia ei ole aiemmin havaittu ja tunnistettu, eikä hoitoa aloitettu. Silloin murtumien ketju voi jatkua ja sairaus jatkaa etenemistään”, sanoo terveystieteiden maisteri ja Luustoliiton suunnittelija Pauliina Tamminen.

Tule avuksi! -podcastin toisena vieraana olevalle, osteoporoosia sairastavalle ja vertaistukijana toimivalle Tuula Rantalalle kävi juuri näin. Rantala sai rannemurtuman, kun oli Lapissa vaeltamassa ja kaatui rinkan kanssa. Kahdeksan kuukautta myöhemmin Rantalalle tuli hiihtolenkillä kaaduttuaan nikamamurtuma. Sitä parannellessa löytyi, vähän sattuman kautta, myös osteoporoosi.

“Nikamamurtuman hoidon aikana naapurini sattui kysymään, onko minulta mitattu luuntiheyttä. Ei ollut, joten päätin ottaa sen seuraavalla kerralla lääkärikäynnillä puheeksi. Niin mittaus tehtiin, osteoporoosi todettiin ja sain siihen lääkityksen. Olin silloin 61-vuotias ja vielä työelämässä”, Rantala kertoo.

Mutta miksi osteoporoosi löydetään usein jopa vahingossa tai verrattain myöhään? Tammisen mukaan syy on siinä, että osteoporoosi on salakavala sairaus. Se ei yleensä näytä paljonkaan merkkejä ennen ensimmäistä murtumaa. Toki joskus osteoporoosia voi ennustaa vaikkapa pituuden lyhenemisestä tai rintarangan eteenpäin kaareutumisesta. Myös monet sairaudet tai lääkitykset, kuten keliakia, syöpä- tai kortisonihoidot, voivat olla osteoporoosin riskitekijä tai aiheuttaja.

“Olennaisinta olisi kuitenkin, että osteoporoosia seulottaisiin jokaisen pienenergisen murtuman kohdalla. Eli jos potilaalle on tullut murtuma siten, että kaatuu samalta tasolta tai putoaa alle metrin korkeudesta”, Pauliina Tamminen sanoo.

Jos osteoporoosi löydettäisiin ajoissa, varmistettaisiin se, että omahoito pääsisi alkamaan mahdollisimman aikaisin. Tämä ehkäisisi sitä, ettei ihmisen toimintakyky ja arjen hallinta hankaloituisi sairauden toteamisen jälkeen.

Osteoporoosia sairastavat eivät saa riittävästi tukea
Vaikka osteoporoosi on yleinen sairaus, ovat sen potilaat yllättävän yksin sairastamisensa kanssa. Luustoliitto teki potilaskyselyn, johon vastasi noin 800 osteoporoosia sairastavaa. Sen tulokset ovat herättäviä. Suurin osa vastaajista kertoi, ettei ole saanut riittävästi ohjausta niin ravitsemukseen, liikunnan merkitykseen kuin kaatumisten ehkäisyyn.

“Kysely osoittaa, että valitettavan harva oli saanut terveydenhoitoalan ammattilaisilta riittävän monipuolista – tai ohjausta ylipäätään – mistään osteoporoosin omahoidon osa-alueista. Usein tilanne on se, että diagnoosi tehdään ja lääkehoito määrätään, mutta sen jälkeen ei tapahdu enää mitään”, Pauliina Tamminen sanoo.

Joskus käy myös niin, että ohjausta on annettu, mutta harmillisesti vain silloin, kun potilas ei ole ollut sille vastaanottavainen.

“Vastaanotolla aikaa ei ole paljon ja juuri sairaudestaan tiedon saaneella on rajallinen kyky vastaanottaa tietoa. Lisäksi on huomattava se, että pelkkä tiedon jakaminen ei riitä, vaan tarvitaan yksilöllisiä vinkkejä kyseisen ihmisen arkeen, jotta omahoito saadaan toimimaan. Lisäksi tarvitaan ohjausta vertaistuen piiriin kuten Luustoliiton puoleen tai sen paikallisiin jäsenyhdistyksiin”, Tamminen jatkaa.

Tuula Rantala muistaa diagnoosin saamisen jälkeiset hetket tarkasti. Heti lääkäriltä poistuessaan nousivat tunteet vahvasti pintaan. Osteoporoosi oli Rantalalle järkytys, sillä siitä ei ollut mitään varoittavia oireita ja Rantalan omat elintavat olivat olleet aina hyvin terveelliset ja liikunnalliset.

“Kun lähdin lääkärin vastaanotolta, minulle tuli tunne, että murenen siihen paikkaan. Se oli sellainen henkinen mureneminen. Näin mielessäni vain rikkinäiset luut ja ihmettelin, miten ihmeessä olin pystynyt siihen asti kävelemään.”

Rantala sanoo, ettei olisi ensimmäisellä lääkärikäynnillä kyennytkään kyselemään sairaudesta sen enempää. Sen sijaan olisi ollut hyvä, jos hänelle olisi varattu vaikkapa aika osteoporoosiin perehtyneelle hoitajalle kuukauden tai parin päähän. Tällaista ei kuitenkaan tarjottu, joten aktiivisena ihmisenä Rantala alkoi heti ottaa lisätuesta selvää itse.

“Löysin nopeasti pääkaupunkiseudun luustoyhdistyksen ja liityin sinne saman tien. Osallistuin myös luustokurssille, joka oli erittäin tärkeä ja hyvä. Kurssilla opin uudestaan elämään ja sen jälkeen tiesin, mitä voin itse sairaudelleni tehdä. Kurssilla saamani vertaistuki oli myös todella tärkeää. Sieltä saatu henkinen tuki palautti oman toimintakykyni.”

Kaatuminen pelottaa erityisesti
Yksi suurimmista peloista osteoporoosia sairastavilla on kaatuminen. Pauliina Tammisen mukaan kaatumisen pelkoa voi esiintyä myös, vaikkei olisi edes koskaan kaatunut.

“Pelkoa voivat aiheuttaa pelkästään diagnoosi sekä tieto siitä, että omat luut ovat hauraammat kuin terveellä ihmisellä.”

Tuula Rantala kertoo, että hänelläkin pelko alkoi kasvaa jo ensimmäisestä rannemurtumasta.

“Huomasin, etten uskaltanut oikeastaan kulkea yksin. Olin vähän kuin sellainen haavoittunut eläin ja pelkäsin, että jostain tulee joku ja tönäisee. Nikamamurtuman jälkeen tulin entistä varovaisemmaksi, varsinkin portaissa, ihmisvilinässä ja julkisessa liikennevälineissä. Jalkakäytävien reunoista tuli pelottavia. En kuitenkaan lopettanut liikkumista, vaan hankin esimerkiksi nastakengät. Sinnikkäästi jatkamalla pääsin lopulta pelosta eroon, eikä kaatuminen enää stressaa minua”, Rantala kertoo.

Tammisen mukaan terveydenhoitoalan ammattilaiset voivat auttaa pelon liennyttämisessä ensisijaisesti keskustelemalla aiheesta.

“Se yleensä jo lievittää pelkoa, kun siitä voidaan jutella jonkun kanssa yhdessä. Toki kaatumisia voidaan ehkäistä myös varmistamalla, että liikkuminen pysyy monipuolisena sekä turvallisena sisällä ja ulkona.”

Ammattilainen, poimi nämä vinkit!

Miten terveydenhoitoalan ammattilaiset sitten voisivat tukea osteoporoosia sairastavia paremmin? Pauliina Tammisen mielestä ammattilaisten olisi hyvä muistaa ja muistuttaa, ettei osteoporoosi ole aina itse aiheutettu sairaus, mutta sitä voidaan silti hoitaa elintavoilla. Hyvällä ravitsemuksella ja liikunnalla ihmisen toimintakyky säilyy ja mahdollinen lääkehoitokin pääsee vaikuttamaan. Omahoito on osteoporoosissa erittäin olennaista.

“Olisi tärkeää, että jokaisella alueella Suomessa olisi mietitty valmiiksi myös osteoporoosia sairastavien hoitopolku. Ja että jokainen sairastava saisi apua siinä, miten omaa arkea voisi tarkastella ja muuttaa paremmaksi terveyden kannalta.”

Terveydenhoitoalan ammattilaisille on paljon materiaalia tarjolla sekä Luustoliitossa että Tule ry:ssä. Luustoliiton sivuilla on sähköinen itsehoitopolku ja lisäksi esitteitä ja kurssitoimintaa. Tule Ry:n Helpompi tapa -materiaalien avulla osteoporoosia sairastava voi joko itse tai yhdessä ammattilaisen kanssa tarkastella vahvuuslähtöisesti vaikkapa ravintoa ja luustoterveydelle tärkeää tupakoimattumuutta.

Tuula Rantalan mielestä terveydenhuollossa voisi tarjota osteoporoosia sairastaville enemmän jatkohoitoa, vaikkapa käyntejä hoitajan luona. Myös luuntiheyden mittaus voisi olla useammin kuin kerran viidessä vuodessa. Yleisesti Rantala toivoisi myös enemmän muistutuksia ja tietoutta terveydenhoitoalan ammattilaisilta asioista, jotka ovat paitsi luustoterveyden myös muun terveyden kannalta tärkeitä.

“Gynekologikäynneillä voitaisiin esimerkiksi muistuttaa varsinkin jo vähän vanhempia naisia kalsiumin ja D-vitamiinin tärkeydestä.”

Rantala toimii nykyisin myös vertaistukijana ja auttaa muita osteoporoosia sairastavia löytämään tukea ja tietoa.

“Veraistuki on mahdottoman tärkeää. Sitä kautta pystyy jakamaan kokemuksia, ja itse olen saanut sitä kautta myös ihan uudenlaisia ystäviä. Sairauden kanssa elämisestä riittää kyllä keskusteltavaa.”

Lisätietoa ammattilaisille osteoporoosista ja sen hoidosta:

Tule Ry:n HELPOMPI TAPA LIIKKUA -kortti antaa vinkkejä ja työkaluja siihen, miten voi motivoida ja kannustaa asiakasta terveellisempiin ja liikunnallisiin elintapoihin sekä savuttomuuteen.
Helpompi tapa -kortit löytyvät täältä

Luustoliiton sivuilta löytyy sähköinen itsehoitopolku ja paljon muuta materiaalia osteoporoosista ja sen hoidosta.
Luustoliiton kotisivut
Osteoporoosin itsehoitopolku